Epänainen

Olen päättänyt lopettaa tämän blogin.

Halusin jakaa tuskaa, ehkä löytää ymmärrystä. Ennen kaikkea toivoin, että joku olisi noussut puolustamaan evankelisluterilaista kirkkoa. Huomaan olleeni kuin lapsi, joka uhmaa yhä hurjemmin siinä toivossa että lopulta joku ottaisi syliin ja kysyisi mikä on hätänä.  Kirkkoa potkaistessa tulee vain oma varvas kipeäksi, näköjään.

Jumala on moninainen: minulle hän on tuomitseva Jumala. Ihminen on luonnostaan paha. Ainoa tapa ihmisparalle on pitää pää matalalla ja anoa anteeksiantoa.

Pelkään ystävällisiä ihmisiä. Tosin pelkään myös vihaisia ihmisiä, mutta se on toinen asia. En ole tottunut ystävällisyyteen. Perheessämme suhtauduttiin uusiin ihmisiin epäillen ja varautuen. Perheenjäsenistä ei sanottu hyvää sanaa, aina uudelleen ja uudelleen kerrattiin sitä millaisia vikoja meissä on ja kuinka naapurin lapset ovat niin paljon kohteliaampia/puheliaampia/huomaavaisempia/mitä tahansa parempaa.

Menen lukkoon, jos joku sanoo jotain ystävällistä. Ja mietin, että mitähän se minusta oikein haluaa.

Eino Leinon runot tuntuvat yhä läheisemmiltä. Elegian sanat ovat aina tuntuneet surumielisen lohduttavilta. Viime vuosien aikana olen elänyt todeksi erityisesti kohtaa "riemua ei suo rattoisa seura, ei viini". Näin vappuna sen kokee oikein konkreettisesti.

En tunne Leinon sairauskertomusta, mutta tässä runossa on selvästi tunnistettavia oireita. Ja tunnistan masennuksen, itsessänikin. Ja kuinka sen pahenemista voi pelätä.

Menneellä viikolla pohdin entä jos voisinkin tunnustaa masennukseni. Uskaltaa lopettaa taistelu ja terveen teeskentely. Se olisi niin suuri helpotus, etten oikein uskalla sitä kuvitellakaan. Sitä ajatellessa ahdistaa entistä enemmän.

Raamattu kehoittaa huolehtimaan muista ihmisistä: älä tapa (niitä), rakasta lähimmäistäsi, kunnioita vanhempiasi jne. Lopulta oppii siihen, että varmistelee että muilla on asiat hyvin ja ettei ne vaan pahoilta mieltään ja miten ne nyt pärjää. Kunnes ei enää muista itse olevansa olemassakaan. Siihenkö pitäisi pyrkiä?

Huomasin sen juuri, että olen pelännyt äitiäni. Arvaamatta synkistyvää mielentilaa, salamannopeasti jäätyvää tunnelmaa, äkkinäistä hylkäämistä ja paheksuntaa, poissulkemista. Tai nolaamista, häpeällisten salaisuuksieni levittämistä kaikkien nähtäväksi, pilkkaamista muiden edessä. Kotona sai sentään asua, vaikka valtiatar ei ollut päiväkausiin huomaavinaankaan.

Tarttui korvaan tällainen toteamus: Jos on vähän saanut, ei voi myöskään paljon antaa. Siis rakkautta. Siinäpä se, molemmista jää paitsi.

Missään ei tosin ole luvattukaan, että elämä olisi oikeudenmukaista.

Vuodenkierrossa on yksi juhla, joka sopii meille kitkerillekin: pääsiäinen. Kerran vuodessa koko kristikansa on yhden päivän samassa mielentilassa kuin minä läpi vuoden. Pitkäperjantai on usein vielä harmaa ja räntäinen päivä. Pääsiäisenä ei tarvitse ostaa lahjoja, käydä sukulaisissa, avata shampanjapulloja, tuntea itseään yksinäiseksi tai osattomaksi toisten onnesta. Pääsiäisenä saa vain olla.

Alkaa tympimään tuo toivottelu. Tämä vuosi oli paska niin kuin edellinenkin, enkä keksi mikä ensi vuodesta sen kummemman tekisi. Eikö joku voisi keksiä jotain realistisempaa sanottavaa?

Katosi huomaamattani. Pikkusisarensa Tyytyväisyys jaksoi vielä viime keväänä tehdä pikkuvisiittejä, kunnes sekin jätti saapumatta. Tyhjä tila tuntuu kummalliselta, ei miltään.

Miksei masennusta voi kadottaa?

Törmäsin hämmentävään väittämään: Ihmisessä on vain se, mikä häneen on tuotu. Eli että lapsi syntyessään on tyhjä taulu, ja vanhemmat ja ympäristö luovat hänet vuosien mittaan. Se taas tarkoittaisi sitä, että pahalle ihmiselle on tehty pahaa. Hyvälle ihmiselle hyvää. Omat selittämättömiltä tuntuvat reaktiot ovat heijastusta jostain menneestä.

- - - - - -

Lisäys 30.12. Kiitos Karakali hyvästä muistutuksesta. Aivan, olen tainnut lukeakin tuollaisesta. Eli: minä en olisi minä, jos olisin kasvanut jossain muualla.

Voisin kuvitella joitakin piirteitä, joiden vuoksi voisi toista ihmistä rakastaa. Mutta itsensä rakastamiseen ei löydy mitään perustetta. Eikä siihen kukaan voi opettaa. Onneksi en sentään itseäni aivan mahdottomasti vihaakaan. Olen itse itselleni välinpitämätön kumppani.

... on hiipinyt elämääni täysin huomaamatta. Ensin sitä elää uskoen olevansa jonkinlainen poikkeus ja erityistapaus. Käyttää asioiden mittaamiseen omaa mittatikkuaan ja kuvitteleen saaneensa kuitenkin ihan osansa. Ja eräänä päivänä huomaa, ettei itse ole uskaltanut edes pyytää elämältä niin paljon kuin muut ovat saaneet.

Vastauksia tähän olen saanut useita: helpotus, unohdus, ei-viha. Kuka tietää, onko tähän olemassakaan vastausta? Ovatko viha ja rakkaus saman asteikon ääripäitä, keskellä välinpitämättömyys?

Olen päässyt onnekkaaseen asemaan: en rakasta ketään enkä mitään.

Sitä en sano, että olisin onnellinen.

Teeskentelypäivä.

Miksei kalenterissa ole rehellisyyden ja suoraan puhumisen päivää? Välinpitämättömyyden päivää? Orpojen päivää?

Minulle on kotoa annettu tehtävä: minun pitää menestyä. Minun pitää hyvittää äitini häpeä omasta kouluttamattomuudestaan. Vielä näin kymmenien vuosien jälkeen viikonloppu voi mennä pilalle siitä, että tunnen huonoa omaatuntoa laiskottelustani. Minunhan pitäisi olla kehittämässä itseäni ja rakentamassa työmarkkina-arvoani tuodakseni kunniaa äidilleni.

Miten voisi jättää taakkareppunsa johonkin levähdyspaikalle. Todeta, että kannoin tähän saakka, mutta nyt en enää jaksa.

Peikkona on vielä se, että elämäni tarkoitus on työnteko. Mitä minulle sitten enää jäisi? Uskaltaisinko edes kokeilla? Hyväksyntää saa vain suorituksilla.

Raamatussakin puhutaan leiviskänsä hyvin käyttämisestä. Ei mitään siitä, että elämän tarkoitus voisi olla vain olla sovussa itsensä ja maailman kanssa. Se taitaa olla tavoitteina joissakin itämaisissa uskonnoissa.

Tällainen otsikko oli yhdessä lehdessä. Siellä oli toki vastaus kysymykseen, ainakin haastateltujen osalta.

Mietin sitä itse. En itse sure, etten ole päässyt kuulennolle, vaikka muutamat ihmiset maailmassa ovat päässeet. Mutta pitääkö surra sellaista, minkä monet ovat saavuttaneet ja minä en?

Kevät on vaikeaa aikaa... Onko se sitä kaikille? Masennus on ollut uskollisimpia ystäviäni nuoruusvuosista lähtien. Itse en sitä silloin ymmärtänyt. Ehkä masennuksen tunnustaminen olisi ollut etuoikeus, jota minulle ei voitu suoda. Meillähän oli vain yksi marttyyrisairastaja, muut olimme vain henkilökuntaa, jonka tehtävänä oli myötäillä ja ottaa vastaan. Minua vain moitiskeltiin alakuloisuudesta ja velttoudesta ja kyvyttömyydestä viihdyttää itseäni. Empatiaa eivät koskaan hoksanneet kokeilla.

Ajatelkaapas, jos pääsiäinen tarkoittaisi masennuksesta pääsemistä!

Viime päivinä olen joutunut pohtimaan, kuinka paljon minulle taivaan portilla annetaan aikaa  selitellä tekemisiäni. Asioihin ei välttämättä ole aina kyllä-tai-ei -vastauksia. Esim. avun kieltäminen toiselta ihmiseltä vaikuttaa synniltä, mutta sen kieltämisen takana olevat syyt taas voivat olla vähintään lieventäviä asianhaaroja. Ja oikein tarkkaan ajateltuna avun antaminen voi vain huonontaa ja pitkittää toisen vaikeaa tilannetta, jos hänen oikeastaan pitäisi tehdä aivan jotain muuta itsensä hyväksi. Jossakin tilanteessa vain ihminen itse voi tehdä päätöksen omasta paranemisestaan, kaikki empatia on hyssyttelyä ja pään piilottamista pensaaseen.

Juhani Mattilan kirjoittama kirja kertoo tarinan naisesta, jonka raskaat elämänvaiheet turruttavat tunteettomaksi zombieksi. Kirja kuvaa osittain samoja kokemuksia kuin minulla, joskin minun oirehtiminen ja seuraukset ovat erilaisia.

Surullinen kysymys on se, että ihminen ei yleensä itse kykene huomaamaan, että elämä on menossa pieleen. Kirjan naisen - ja myös minun - tapauksessa ainoastaan fyysiset oireet kertovat, että jossain on vikaa. Ja sitten sitä vikaa saa vuosikausia kaivella esille. Jossakin pitäisi olla ihmisen elämän standardikuvaus, johon voisi itseään verrata ja samalla huomata mahdolliset puutteet.

Joka tapauksessa kirja oli kuin häivähdys siitä, että en ole maailmassa yksin ongelmineni.